Hengissä täällä vielä ollaan, vaikka elämäni ensimmäisen kerran kävin avannossa. Vieläpä ilman saunaa! Herranjestas se vesi oli kylmää!! Lämpimästä pukuhuoneesta ulos mennessä tuntui siltä, että tämä ei ole hyvä ajatus. Tepastellessani kohti laituria se tunne vain vahvistui ja siinä vaiheessa, kun laitoin jalkani ensimmäiselle vedenalaiselle rapulle, olin asiasta jo täysin varma! EI! HYVÄ! AJATUS! Olin kuitenkin tehnyt jo pukuhuoneessa päätöksen siitä, että kun ulos mennään, niin ei pysähdytä miettimään tai arpomaan hetkeksikään, koska muuten matka tyssäisi tasan siihen, joten samaa vauhtia vaan toinen jalka alemmalle rapulle (hyyyyytävänn kylllmmmääääää) ja taas toinen seuraavalle, josta jo syöksyminen uimaan. Hengitys salpaantui ja sain aikaan vain pikkuisia henkäyksiä nopeaan tahtiin. Pari vetoa poispäin ja nopea kääntyminen kohti rappusia. Yritin saada hengitystä tasaantumaan, mutta ei onnistunut. Kapusin raput ylös laiturille hengitystä tasailemaan ja jäin siihen vielä odottamaan toista rohkeaa, joka meni uimaan. Hän oli myös ensikertalainen ja sai uitua pidemmän lenkin kuin minä. Menimme yhdessä takaisin pukuhuoneeseen lämmittelemään ja pukemaan.

Heti sen jälkeen kun olin tullut avannosta ylös, olo oli ihan ok. No suhteellisen ok, kun ottaa huomioon että seisoo avojaloin laiturilla läpimärkänä uimapuku päällä n. 5 asteen pakkasessa. Siinä oli ihan lämmin odotella kaveria avannosta ja sen jälkeen kun oli saanut märän uikkarin pois ja kuivannut ihon (joka oli ihan punainen) olo oli energinen ja tosi hyvä. Kävi siinä jo sellainenkin ajatus mielessä, että tämänhän voisi tehdä joskus toistekin..